Tiedän, että en tule saamaan koiranpentua lähiaikoina vaikka tahtoisinkin. Tästä huolimatta joka ikisenä päivänä on pakko käydä haaveilemani rodun foorumilla tutkimassa uusia kuvia - varsinkin pennuista - ja kasvattajienkin sivuja tulee koluttua turhan usein. Muutamalle lähetellään sähköpostiakin. Vaikken koiraa ole saamassa.
Silti jokaisena keväänä, viimeistään maaliskuun lopulla kun ensimmäiset auringon säteet alkavat sulattaa lunta ja linnut aloittavat konsertointinsa, alkaa tämä kuume, paljon voimakkaampana kuin mitä se muina vuodenaikoina on. Luultavasti tämä johtuu siitä, että juurikin eräänä keväänä seitsemän vuotta sitten, lumen sulaessa ja lintujen visertäessä, sain sen ensimmäisen koirani, ihanan vaavini. Ja keväisin nousevaa kuumettani ei tietenkään yhtään helpota se, että omien muistojeni lisäksi niin monen haaveesta tulee totta keväisin ja pentuja kävelee vastaan jokaisen nurkan takaa. Epäreilua!
En aio kuitenkaan lopettaa kuumeiluani. Jonakin päivänä tulen saamaan sen ihanan pennuntuoksun takaisin. Se on luvattu juttu. Mutta sanokaapa miksi, oi miksi vanhempien käsitys tulevaisuudesta tuntuu olevan niin epämääräinen käsite...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Voivoi, tuo on niin paha vaiva kyllä - pentukuume! Ja pahinta siinäkin on se ettei siihen ole kun yksi lääke - pentu.
Onneksi mulla ei ole tiedossa pentukuumetta ainakaan pariin vuoteen, riittää kun muistelee Leian pentuhetkiä jotka olivat ihan vastikään ;)
Saako kysyä minkä rotuinen koiralapsi olisi haaveissa? :)
Toki; ykkössijalla farkku ja toisena lagotto ;-)
Lähetä kommentti